Oon pitkään miettinyt, voinko kirjoittaa tästä aiheesta. Se on herkkä ja henkilökohtainen. Mutta nyt, kun oon jo ottanut asiaan etäisyyttä ja muuttanutkin pois – uskallan sanoa tän ääneen.
Kotihäpeä.
Sanat, jotka saattavat särähtää korvaan. Eikö kodin pitäisi olla turvasatama, paikka, jossa voi hengittää vapaasti ja olla täysin oma itsensä?
- Vuonna 2020 SATO teetti tutkimuksen, jonka mukaan lähes puolet suomalaisista kertoo kokevansa kotihäpeää.
- Yli puolet kyselyyn vastanneista haaveilee viihtyisämmästä kodista, mutta esteeksi koetaan rahan, ajan tai osaamisen puute.
- Tutkimuksen mukaan erityisesti naiset kokevat paineita kodin ulkonäöstä, ja jopa 90 % suomalaisista siivoaa ennen kuin vieraita tulee kylään.
Tää luku pysäytti mut. En ollutkaan yksin tän tunteen kanssa.
Sosiaalinen media ja sisustuslehtien maailma ovat täynnä täydellisiä koteja. Selaamme kuvia, joissa jokainen yksityiskohta on harkittu, sävyt rauhallisia ja materiaalit viimeisimpien trendien mukaisia. Ja jossain taustalla alkaa pieni ääni kuiskia: Miksei meidän koti näytä tuolta?
Mutta entä jos kotisi näyttääkin juuri siltä kuin sisustuslehdessä – ja silti tunnet kotihäpeää?
Kodin tarina, jota en silloin vielä ymmärtänyt
Rakensimme edellisen kotimme mieheni kanssa alusta asti itse. Kaikki materiaalit valittiin huolella, jokainen yksityiskohta mietittiin. Koti oli ulkoisesti täydellinen. Se toimi arjessa, oli käytännöllinen, valoisa ja viimeistelty. Meidän näköisemme. Tai niin ainakin ajattelimme.
Samaan aikaan elämässämme oli käynnissä paljon muutakin. Minä uuvuin. Työelämä, ruuhkavuodet ja jatkuva suorittaminen veivät hiljalleen kaiken energiani. Kun lopulta jäin pois töistä toipumaan, luulin että nyt vihdoin jaksan laittaa kotia kuntoon – saisin hoidettua viimeisetkin yksityiskohdat valmiiksi.
Mutta totuus oli toinen. Makasin päiviä sohvalla, lamaantuneena. En pystynyt tekemään mitään. Kauniissa kodissamme alkoi kaikki olla valmista – paitsi minä itse. Olin hukassa eikä koti auttanut minua paranemaan, se vain lisäsi ahdistusta.
Lopulta oivalsin miksi: olin rakentanut kodin sellaisesta roolista käsin, joka en ollut minä. Se oli kunnianhimoisen, tehokkaan uranaisen rooli – ei se, joka minä oikeasti sisimmässäni olen.
Kodin pitäisi kantaa, ei kuluttaa
Tämä oivallus oli murskaava. Olimme käyneet läpi valtavan, vuosia kestäneen, urakan kodin remontoinnin eteen, ja nyt jouduin myöntämään itselleni ja puolisolleni: en voi enää asua täällä. Koti ei tukenut parantumistani eikä ruokkinut luovuuttani. Se lisäsi sekä kiireen tunnetta että etäisyyttä sisimpääni.
Silti siihen kotiin jäi myös paljon kaunista. Rakkaita muistoja, lapseni kasvun vuosia, arjen onnen hetkiä. Se oli koti isolla K:lla – mutta ei minun kotini.
Uusi koti, uusi alku
Kirjoitan tätä tekstiä nykyisestä kodistamme – vuokra-asunnosta, jonka kirjaimellisesti manifestoin paperille. Valitsimme sen intuitiolla. Vaikka puolisoni tarvitsi vielä käytännön varmistuksen, minä tiesin sen olevan meille oikea jo ennen asuntonäyttöä.
Tämä koti ei ole täydellinen ulkoisesti, mutta se on täydellinen meille juuri nyt. Se antaa tilaa hengittää ja olla keskeneräinen. Täällä ei tarvitse suorittaa. Täällä saa toipua ja rakentaa itsensä uudelleen.
Ehkä säkin tarvitset muistutuksen:
✨ Koti ei ole suoritus. Se on tunne.
✨ Koti ei ole statussymboli. Se on turvasatama.
✨ Koti ei ole muiden katseita varten. Se on sinua varten.
Kiitos, kun luit.
Jos tämä kirjoitus resonoi sinussa, ja haluat tutkia, miten voisit luoda kodistasi aidommin sinun näköisesi – kurkkaa ilmainen oppaani:
👉 “Rohkeasti kohti omannäköistä kotia”
👉 Tutkimus kotihäpeästä: SATO.fi – kotihäpeätutkimus 2020
Lempeydellä,
Pia