Mitä se kertoo meistä aikuisista – ja miksi meidän on pysähdyttävä.
Mä oon miettinyt pitkään, uskallanko kirjoittaa tästä. Oon jakanut pieniä palasia aiemminkin, mutta tää aihe on edelleen samaan aikaan herkkä ja valtavan tärkeä. Ja ehkä juuri siksi tuntuu lopulta välttämättömältä kertoa tästä ääneen.
Suomessa keskustelu nuorten pahoinvoinnista, päihteistä ja mielenterveysongelmista typistyy usein hyvin mustavalkoisiin väitteisiin. Kun nuori alkaa oireilla, katse kääntyy nopeasti yksilöön tai vanhempiin, aivan kuin ihmisen sisäinen maailma olisi selitettävissä yhden syyn kautta.
Sosiaalisen median kommenttipalstoilla törmää liian usein näkemyksiin huonosta kasvatuksesta, auktoriteetin puutteesta tai siihen, että nuori “vain valitsee väärin”.
Mutta totuus ei ole koskaan näin yksinkertainen.
Yksikään nuori ei oireile tyhjiöstä käsin. Jokaisen tarinan taustalla kulkee kerroksia, jotka eivät näy yhdellä silmäyksellä: yhteiskunnan rakenteet, koulumaailman paineet, kiusaamisen kohteeksi joutuminen, ylisukupolviset traumat, neurokirjon tunnistamatta jääminen, uupuminen, yksinäisyys ja liian vaikeaksi tehty avun saaminen. Nämä kaikki vaikuttavat nuoren sisäiseen maailmaan – ja meidän jokaisen aikuisen arkeen.
Mä oon saanut seurata tätä kaikkea läheltä, tavalla, jota en toivoisi kenenkään joutuvan näkemään. Äitinä olen kokenut, miltä tuntuu taistella avun puolesta tilanteessa, jossa maailma tuntuu sulkevan ovia nopeammin kuin avaavan niitä. Olen ollut täysin hukassa, itkenyt, raivonnut maailman vääryyksille ja yrittänyt vaan selvitä yksi hengitys kerrallaan. Siinä hetkessä ei pohdita metodeja tai järjestelmiä – siinä kysytään vain yhtä asiaa:
Näinkö vaikeaa tän oikeasti kuuluu olla?
Miten ihmeessä me selvitään huomiseen?
Tää matka ei ole ollut helppo, mutta se on opettanut mua näkemään pintaa syvemmälle.
Silloin kun nuori oireilee, hän kantaa mukanaan usein paljon enemmän kuin omia kokemuksiaan. Hän heijastaa sitä todellisuutta, jossa hän elää – ja usein myös sitä, mitä aikuiset ympärillä ovat joutuneet itse kantamaan. Asioita, joita nämä aikuiset eivät ole koskaan uskaltaneet kohdata.
Se on ollut kipeä oivallus, mutta samalla avain mun omaan muutokseen.
Ylisukupolviset haavat eivät katoa sillä, että niistä vaietaan
Kun keskustelu jämähtää syyllistämiseen, katoaa näkyvistä se, mitä oikeasti pitäisi katsoa. Oireileva nuori kantaa usein harteillaan sukupolvien kerrostamaa kipua. Hän näyttää sen, minkä edeltävät sukupolvet ovat joutuneet sulkemaan sisimpäänsä. Hän osoittaa – teoillaan, tunteillaan, reaktioillaan sen, minkä äärelle moni aikuinen ei ole koskaan pysähtynyt.
Nämä lapset ja nuoret eivät ole ongelma. He ovat peilejä.
He pysäyttävät meidät näkemään, missä meidän omassa elämässämme ja koko yhteiskunnassa on kohtia, jotka kaipaavat parantumista. Nuoren “ongelmakäyttäytyminen” ei useinkaan ole uhmaa. Se on epätoivoinen yritys säädellä sisäistä kaaosta, jonka käsittelyyn hän ei ole vielä saanut työkaluja.
Miksi haluan puhua sielunlähtöisestä elämästä
Tää kaikki on ohjannut mut polulle, jossa puhun nykyään sielunlähtöisestä elämästä. En siksi, että se olisi jotenkin ”trendikästä” tai kaunista kuultavaa, vaan siksi, että omassa elämässä siitä tuli välttämätöntä. Kun elämä koettelee, jossain kohtaa vastaan tulee hetki, jolloin ei ole enää mahdollista jatkaa vanhaan tapaan. On pakko pysähtyä ja kysyä:
Mitä mun sisin yrittää kertoa?
Mikä osa minusta kaipaa tilaa ja huomiota?
Mitä olen yrittänyt vältellä?
Mulla nää kysymykset tulivat eteen tavalla, joka mursi kaikki rakenteet, joilla olin itseäni suojannut. Kun suojamuurit kaatuvat, jäljelle jää vain totuus – ja se, mitä on yrittänyt olla näkemättä.
Kun aloin kuunnella itseäni aidosti, elämä alkoi muuttua. Alkoi löytyä reitti, joka tuntui omalta, ei opitulta tai suorittamiselta. Reitti, jossa on tilaa hengittää, olla keskeneräinen ja silti tarpeeksi. Ja mulle siinä hetkessä kaikkein tärkeintä: se muutti myös sen, miten mä pystyin kannattelemaan muita.
Kun aikuinen pystyy pysähtymään itsensä äärelle, hän pystyy myös kannattelemaan nuorta
Tää on ollut yksi mun tärkeimmistä oivalluksista. Nuori ei tarvitse täydellistä aikuista. Hän tarvitsee aikuisen, joka uskaltaa kohdata itsensä. Kun me aikuiset uskallamme pysähtyä oman kipumme äärelle, meissä tapahtuu jotain olennaista:
– me emme enää reagoi pelosta käsin
– emme tulkitse nuoren oireilua omana epäonnistumisenamme
– emme peitä kaikkea häpeän verhon alle
– emme lähde taisteluun, joka kumpuaa turvattomuudesta
Sen sijaan me pystymme näkemään sen, mitä nuori oikeasti etsii:
turvaa
yhteyttä
ja pehmeää syliä laskeutua
Ei tuomitsevaa katsetta.
Tää on se perintö, jonka haluan jättää seuraaville sukupolville
Mä tiedän, ettei tää matka ole helppo. Tiedän sen, koska oon kulkenut sitä – ja kuljen edelleen. Mutta mä tiedän myös, miksi se on tärkeää. Koska kun me parannamme itseämme, me parannamme maailmaa ympäriltämme. Kun me löydämme oman polkumme, meidän nuoret näkevät mallin. Kun me uskallamme avautua omalle totuudellemme, he oppivat tekemään samoin. Tää on se perintö, jonka haluan jättää omalle lapselleni – ja kaikille tuleville sukupolville: että elämä ei ole selviytymistä, vaan palaamista sen äärelle, kuka todella sisimmiltään on.
Kun mä katson taaksepäin tätä polkua — kaikkea sitä, mitä olen nähnyt, kokenut ja oppinut — mä huomaan, että yksi asia on noussut ylitse muiden: yksikään meistä ei ole tarkoitettu kulkemaan tätä matkaa yksin.
Siksi mä teen tätä työtä. Siksi mä puhun sielunlähtöisestä elämästä. Siksi mä haluan tukea naisia, jotka ovat valmiita pysähtymään oman sisäisen äänensä äärelle — vaikka se tuntuisikin ensin pelottavalta tai vieraalta.
Jos tää kirjoitus resonoi, jos sä tunsit että jokin kohta sun sisällä liikahti… niin mä haluan kutsua sut lempeästi jatkamaan matkaa mun kanssa yhdessä.
👉 Tutustu tästä Sielunlähtöinen elämä -valmennukseen
Kokonaisuus on luotu naiselle, joka ei halua enää vain selviytyä — vaan haluaa alkaa elää omasta sisimmästään käsin.
👉 Sielun Kompassi – Sisäisen suunnan kartoitus
Maksuton, 45 minuutin kohtaaminen, jossa sä saat tilan tulla kuulluksi ja ensikosketuksen siihen, miten juuri sinun energiasi toimii, oppii ja johtaa itseään.
Tää on portti syvempään muutokseen – lempeä, selkeyttävä ja täysin maksuton.
Jos tunnet pienenkin kutsun, se on usein juuri se ensimmäinen merkki avautuvasta polusta. Mä kuljen mielelläni rinnalla.
❤️ Pia