Tätä vuotta on kutsuttu käärmeen vuodeksi. Vuodeksi, jolloin nahka luodaan uudelleen ja samalla numerologisesti tuodaan päätökseen yksi 9 vuoden sykli. Sanotaan, että käärmeen vuoden tarkoitus on mm. tuoda näkyviin asioita, joista on aika päästää irti, jotta vapautuu tilaa jollekin uudelle. Ja sitä tää vuosi on todella mulle ollutkin – irtipäästön ja uudelleen syntymisen aikaa.
Vuosi 2025 on ollut todella raskas. Sellaisella tavalla, jota on ehkä vähän vaikea selittää. Vuosi on pitänyt sisällään onnistumisia, hetkiä jolloin olen ollut enemmän omassa voimassani kuin vuosiin – ja samaan aikaan päiviä, jolloin on tuntunut, että itsestä on puristettu irti kaikki mahdollinen, joka ei enää palvele.
Oon viime päivinä pysähtynyt reflektoimaan tätä kulunutta vuotta myös osana tätä yhdeksän vuoden numerologista sykliä, jolloin oon huomannut, että viime vuosien raskaudesta huolimatta, oon kulkenut ihan valtavan pitkän matkan itseni kanssa ja riisunut ison kasan kerroksia ympäriltäni.
Edellinen numerologinen sykli tuli päätökseen vuonna 2016.
Vuonna 2016 olin hukassa – vaikka ulospäin kaikki näytti hyvältä
Vuonna 2016 olin tilanteessa, jota moni olisi pitänyt onnistumisena. Työskentelin rakennusliikkeessä, joka oli juuri myyty onnistuneesti isommalle pörssiyritykselle. Henkilökohtainen taloudellinen turva oli vahva, vastuu suuri ja palkka sellainen, josta en noin vain kokenut voivani irtautua. Olimme juuri ottaneet ison asuntolainan ja remontoineen uuden asuntomme uusioperheellemme sopivaksi. Se oli itselleni jo kolmas hyvin suuri asuntoremontti ja muutto neljän vuoden sisään. Suunnittelimme puolisoni kanssa myös häitä vuodelle 2017. Ulospäin kaikki näytti olevan hyvin ja elämä vakaalta.
Mun sisältä käsin elämä tuntui kuitenkin aivan toisenlaiselta.
Työ, joka oli ehkä joskus tuntunut merkitykselliseltä, ei enää tuntunut olevan mua varten. Roolini muuttui yrityskaupan myötä, ja huomasin eläväni jatkuvasti toisten odotusten mukaisessa roolissa. Olin kuin kala kuivalla maalla, mutta en osannut – tai uskaltanut – päästää irti. Perheen taloudellinen vastuu piti mua otteessaan, vaikka keho ja mieli olivat huutaneet apua jo pitkään.
Kipuilin äitiydessä, ihmissuhteissa ja siinä, etten tiennyt mihin kuulun. Olin pitkään arvottanut itseäni urani kautta. Koti, työ ja arki lepäsivät pitkälti harteillani. Tein pitkää päivää töissä ja toista vuoroa kotona. Yritin olla hyvä äiti, hyvä puoliso, hyvä työntekijä. Elin lähinnä viikonloppuja ja lomia varten ja aloin pikkuhiljaa huomaamaan, etten jaksanut enää niistäkään oikein iloita.
Olin totaalisen uupunut, mutten osannut sanoa sitä ääneen. Keho oli jatkuvassa hälytystilassa. Selkäni oli oireillut vuosia, sitä tutkittiin ja hoidettiin, mutta mitään selkeää syytä ei löytynyt. Tänä päivänä ymmärrän, että se oli somaattista kipua – keho yritti puhua puolestani. PMS-oireet ja kuukautiskivut olivat hallitsemattomia. Olin kärsinyt unettomuudesta jo 8 vuotta. Elin jatkuvassa selviytymismoodissa, enkä kyennyt pysähtymään hetkeen.
En pystynyt näkemään mahdollisuutta muutokseen enhän edes tiennyt mitä haluan. Unelmoin kevyemmästä arjesta, merkityksellisestä työstä ja levosta, mutta en osannut ottaa askeltakaan sitä kohti. Sivuutin itseni jatkuvasti. Huolehdin muista ennen itseäni ja koin, etten ole koskaan riittävä tai oikeanlainen.
Sisältä olin täysin tyhjä ja ahdistunut. Myöhemmin sainkin diagnoosin: vakava masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Se hiljainen taistelu, jota kävin, oli uupumus, epätoivo ja pelko siitä, meneekö elämäni hukkaan ennen kuin ehdin elää sitä sellaisena, jonka todella koen olevan itseäni varten. Elämästähän kuuluu nauttia – vai kuuluuko?
Vuosi 2025 on ollut raskas – ja samalla paras pitkään aikaan
Kun tunnustelen tätä pian taakse jäänyttä vuotta, tunnen jotain täysin erilaista. Vaikka vuosi on ollut todella raskas, se on ollut myös syvästi opettava. Ehkä jopa paras vuosi pitkään aikaan – juuri siksi, että olen uskaltanut kohdata sen, mitä ennen väistelin.
Olen kuorinut ympäriltäni ylimääräisiä kerroksia, kohdannut pelkoja ja päästänyt irti. Vietin kolme viikkoa yksin Balilla pysähtyen sellaisten kysymysten äärelle, joita en enää pystynyt ohittamaan: millaista elämää haluan elää ihan joka päivä? Miltä mä haluan, että mun elämä tuntuu? Olen hyväksynyt keskeneräisyyden ja saanut sen tilalle luottamusta. Vaikka kaikki ei ole selvää – eikä varmasti koskaan tule olemaankaan – tunnen, että elämä tapahtuu mua varten, kun vaan antaudun kannattelulle.
Oon joutunut päästämään irti myös vanhoista identiteeteistä. Vanhemmuudessa olen tullut vaiheeseen, jossa ymmärrän tehneeni oman työni äitinä tähän pisteeseen – parhaalla mahdollisella tavalla. Lapseni kamppailut ovat taas nostaneet esiin kipeitä teemoja erityisesti loppuvuotta kohti, mutta ne on samalla opettaneet mua päästämään irti kontrollista. En voi elää toisen puolesta, voin vain pitää itsestäni mahdollisimman hyvää huolta ja olla läsnä, kun toinen pyytää apua. Olen ymmärtänyt, että meidän on aika alkaa rakentamaan uudenlaista äiti–poika-suhdetta. On hetkiä, että se pelottaa niin paljon, että tuntuu etten saa henkeä ja on hetkiä, että keinun vahvassa luottamuksen aallokossa. Näin kuuluukin mennä, vaikka pelottaa.
Loppuvuodesta myös yksi isoimmista peloistani tuli lähelle ja käsiteltäväksi – kuoleman ja menettämisen pelko. Lapsuuden ystäväni kuolema toi pintaan elämän rajallisuuden ja kysymyksen siitä, elänkö elämääni niin, etten kadu. Kun kirjoitan tätä huomaan, etten ihan täysin edes käsitä ystäväni pois menon lopullisuutta. Valtava suru peittää kaiken alleen ja samaan aikaan koen isoa kiitollisuutta omasta elämästäni. Saanko olla tästä kiitollinen, saanko nauttia, vaikka suren?
Mieli on yrittänyt ymmärtää, mitä tapahtui ja miksi. Miksi yksi niin kaunis ja puhdas sielu vietiin meiltä niin aikaisin? Mitä hän toivoisi meiltä, jotka saatiin täällä vielä aikaa? Kun toisen elämä päättyy liian varhain ja mulle on annettu vielä aikaa, koen yhä vahvemmin olevani velkaa – itselleni ja hänelle – että astun niihin saappaisiin, jotka ovat mua varten. Siihen elämään, joka on mua varten.
En koe olevani enää jumissa – vaikka kaikki ei ole valmista
Kun peilaan itseäni yhdeksän vuoden takaiseen versioon itsestäni, huomaan suurimman eron siinä, että enää en koe olevani jumissa. Silloin vain haaveilin toisenlaisesta elämästä. Nyt elän sitä elämää, vaikka se on keskeneräistä ja epätäydellistä.
En koe olevani epäonnistunut. En hae hyväksyntää ulkopuolelta. Osaan vetää rajoja ja pitää itsestäni huolta. En hylkää itseäni, vaan tiedän, että happinaamari kuuluu ensin omille kasvoille ennen kuin voin auttaa muita. Olen oppinut tuntemaan – myös ne vaikeat tunteet. En uhraa itseäni muiden vuoksi, vaan teen asioita, jotka ovat mua varten.
Mitä seuraava 9 vuoden sykli kutsuu esiin?
Kun mä kysyin itseltäni, mitä tää kaikki kertoo siitä versiosta itsestäni, joka aloittaa seuraavan yhdeksän vuoden syklin, vastaus oli selkeä. Astun siihen itsevarmempana ja toiveikkaampana. Luotan kehooni, omaan rytmiini ja siihen, että oikeat asiat tapahtuvat, kun seuraan sisäistä ohjaustani.
Mä tiedän olevani hyvä äiti ja hyvä ihminen. En enää astu rooleihin miellyttääkseni muita. Uskallan olla oma itseni, outouksistani huolimatta. Luotan siihen, että kun kuljen kohti asioita, jotka innostavat ja kiinnostavat mua, myös työ ja elämä asettuvat paikoilleen.
Mä luotan siihen, että mun unelmat eivät ole sattumaa vaan ne on annettu mulle syystä ja että mun keho tietää suunnan niitä kohti. Mä luotan siihen, että mä saan olla just tällainen, kun olen – vaikka se ei aina sovi siihen muottiin, mitä multa ehkä odotetaan. Ja vaikka viimeiset vuodet ovat olleet rankkoja, tiedän tässä hetkessä, että pystyn kannattelemaan itseni myös niiden läpi.
Uuden syklin kynnyksellä
Koska olet tän tekstin äärellä, ehkä myös sä tunnet seisovasi jonkin päättyvän ja alkavan rajalla. Ehkä oma käärmeenvuotesi on kuorinut sinusta jotain pois.
Haluan jättää sinulle muutaman kysymyksen, jos tunnet kutsun pysähtyä reflektoimaan:
- Miltä elämäsi näytti yhdeksän vuotta sitten?
- Mitä se versio sinussa kaipasi, mutta ei uskaltanut sanoa ääneen?
- Mistä olet joutunut päästämään irti viime vuosina – ja mitä se on sulle opettanut?
Ja vielä ehkä ne tärkeimmät kysymykset:
- Mitä haluat uudelleenkirjoittaa itsessäsi nyt, kun tiedät enemmän kuin ennen?
- Millaisena versiona itsestäsi astut uuteen vuoteen 2026 ja seuraavaan yhdeksän vuoden sykliin?
Jos huomaat pysähtyväsi näiden kysymysten äärelle ja tunnet, ettet haluaisi olla niiden kanssa yksin, olen luonut Sielun Kompassi – Sisäisen suunnan kartoitus -keskustelun juuri tätä varten. Se on maksuton 45 minuutin kohtaaminen, jossa ei tarvitse tietää vastauksia etukäteen. Riittää, että tunnet halun kuulla itseäsi ja pysähtyä hetkeksi.
Uusi sykli ei vaadi täydellisyyttä. Se vaatii vain rehellisyyttä ja rohkeutta kuunnella itseään.
Ja ihan tosi mielellään kuulen myös, jos tää teksti ja näiden kysymysten äärelle pysähtyminen sai aikaan jotakin oivalluksia. Voit laittaa niitä mulle sähköpostilla tai Instassa tai Facebookissa yksityisviestillä.